Back in the saddle!

Aika rientää. Enää virallisesti tää viikko harjoittelua jäljellä. Hitto! Ja elämä senku kelluu päämäärätiedottomana. Mulla on niin monta rautaa tulessa ja yhtä aikaa valinnan vaikeus että vaihtoehtojen köyhyys. Mitä mä haluan ees? Miten mä saan sen mitä haluan? 

Tää tuntu jännältä, housut jalassa pito oli niin kovin liikkuvaista sorttia!

Flunssasta selvisin. Sit tulikin taas Jyväskylän reissua. Oikein lomalta tuntui, oli niin kivaa. Tuntui ihanalta nähä niin paljon kavereita. En mä ees tajunnukaan miten paljo niitä höpönassuja on siellä. Paljon sieltä on lähtenyt niitä myös, ja ne on mennessään höpöttäny miten kaikki lähtee pois. Mut ei kaikki oo lähteny pois. Mulla on siellä myös lapsuudenystäviä ja serkkukin on perheineen. Mut Jyväskylään mä en voi palata, koska ei ole mitään mihin sitä palaisi kun sieltä ei saa töitä. Eikä tuosta väikkäristäkään oo vielä mihinkään.

Puolentoista viikon salitauon jälkeen oli sekä kiva että ihan hanurista palata salille taas. Oli niin nihkeetä. Lopuksi jäi aikaa, joten pelleilin tällä kertaa Smith-laitteessa. Tosi mälsää, kun työsopparin loputtua joutuu käymään ruuhkaisemmilla saleilla, joissa ei oo puolapuitakaan. Eikä voi varata jotain Smithiä ihan vaan roikkuakseen siinä. Saatikka että ois rauha olla luova hullu. Tai että pystyis vetään omat GymJamit, niinku siinä Rukalla kuvaamassani videossa. Tänään sitten kävin taas ja tein sen saman treeniin kuin Rukalla. Olin lappuun merkinnyt mitä painoja olin käyttänyt. Pistin hauiskääntöön tangolla viis kiloa kumpaankin päähän ja ne kiekot näytti niin isoilta. Ja painoki ihan hitosti. Olin ihan mielissäni, kun muutoin aika nihkee salikerta tuntui yllättävän onnistuneelta sen vuoksi. Varmaan olin merkinnyt jotain viime kerralla väärin, en mä oo koskaan nostanu noin isoilla kiekoilla. Mut nytpä nostin! Eikä se tähän jää, kymmenen kiloa on vielä ihan höttönen!

Jyväskylässä sitten tankoilin oikein olan takaa. Kävin lyhyessä ajassa niin monta kertaa, ja vielä kaverin kanssa telinevoimistelemassa ja salilla myös, että oikeesti olkapäät meni niin tukkoon että aivoihin asti ylsi varmaan vaan pari tippaa verta. Mut oli sen arvosta!

Hangman 

Yövyin mun lapsuudenystävän ja sen poikaystävän luona. Se oli aika letkeetä. Ne otti kivasti messiin niitten tekemisiin. Käytiin kävelemässä luontopolkuretki vielä sunnuntaina ennen ku lähin pois. Sit oli terassilla oloa isossa porukassa, pientä baareilua, ja sen sellasta. Kävin myös kimppariehumassa, eli tuo mainittu telinevoimistelu, kaverin kanssa, joka myös bloggaa treeneistään. Siitä pistän sitten erikseen matskua, jahka ehdin käsitellä siitä jotain.

Kavereitten pikkunen kääpiöpinseri

Oli hassua palata Kuopioon. Se oli sekä kivaa, että haikeeta. Ei oo kiva jättää niin paljo ihmisiä taakseen. Toisaalta tässä on semmonen jännä fiilis, että tää on mun, tää Kuopio. Mun hiekkis. En mä koe kuuluvani, mut mä kyllä viihdyn. Mä oikeestaan haluisin asua kommuunissa. Se ois niin siistiä. Vähän niinku Jenkeissä asuin. Ei tartte eväänsä väräyttää ja koko ajan on seuraa. Mä oon niin tuskastuttavan seurallinen nykymuodossani, ettei se oikein toimi tässä Suomen ympäristössä. Ihmiset ei enää osaa ottaa mua oikein. Osa taitaa jopa luulla, että oon jotenkin seurankipeä ja sitä kautta jossain määrin säälittävä. Kun mä itse vaan oikeasti viihdyn nykyään ihmisten seurassa, ja siedän tuntemattomienki seuraa ja sitä "tutustumisen tuskaa" paljon aiempaa paremmin. Mut muut välttämättä ei. Silti mä toki parhaiten nautin niistä ystävien seurasta. Ja arvostan niitä ihan hulluna. Oli se tunne takasin päin mikä tahansa. Yksinkin on kivaa, sillon saa levätä. Tälleen uudella paikkakunnalla sitä tosin saa lepäillä joskus vähän ylimäärästäkin.

Mut siis niinku hei. Missä on mun kristallipallo? Kuka sen on pölliny? Miksei vois tietää tulevaisuutta? Häh? Mul on vähän stressiä. Tai oikeestaan aika paljonki. Onneks mulla on korkea sietokyky myös. Yks idea varsinki on, siitä mitä mä voisin tehdä, mut se on vähän "villi" ainakin itselleni ja vaatis taas muuttamista. Tekiskö se onnelliseksi vai oisko joku muu parempi? Mikä on minkäkin elämän aspektin painoarvo muihin verrattuna? Ihmiset ja paska työ vai huippu työ ja ei ihmisiä? Äh...

*SnifffFFFFFFF-tttfff--ttt.....*

Tiimarilaatuinen kuumemittarini kertoo mun olevan paraatikunnossa. Miksikä ihmeessä makoilen sitten tässä ihan kuumissani ja naaman iho tuntuu siltä, että ehkä sen pinnalla vois paistaa kananmunan. Ainakin silmien ympärystä kuumottaa, joten ehkä nämä silmämunat tässä ainakin paistuu. Haistakoon Celsiuksen, mokoma mittari...

Kuin epäreilua on sairastaa kolme kertaa lyhyen ajan sisään? Ja miksi mä aina sairastun ollessani poissa kotoa, ja miksei ikinä oo mukana ne sairastumiseen vaadittavat tropit? Mulla on kotona kaksi pakettia Finrexejä, mutta yhtään ainoaa pussukkaa ei kassista löydy kun hädän hetki iskee. Nythän mä siis oon kotona mut meinaan sillon kun se tauti on tuloillaan ja vasta alkanut, sillon en ollu kotona.

Sen mitä oon vuosien varrella oppinut, niin ikinä ikinä ikinä en lähde pienellekään reissulle ilman nenäsumutetta. Siitä on oikeasti henki kiinni sillon kun räkätauti iskee. Jos mulla ei oo lämpöä, niin ainakin tässä on niin paljon räkää pää täynnä, että ne mun kaks aivosoluakaan ei löydä enää toisiaan sieltä seasta. Siltä tuntu tänään töissä. Ihmiset puhui ja musta tuntu ihan ku mulla ois korvatulpat korvissa. Kumma kyllä koomassa en ollut, toisin kuin eilen. Eilen ihan mietin, että onkohan sellaista työpäivää ikinä, jolloin saisi mieli kirkkaana miettiä asioita, eikä puolet energiasta mene nukahtamisen kanssa taistelemiseen.

Tänään triplataskasin kolmen Rorschach-pöytäkirjan äärellä, yhtä aikaa. Halusin kokeilla onnistuuko sellainen. Ro jakaa kentällä mielipiteitä, mutta mä oon alkanu siitä tykätä. Ohan se pirun työläs, mut jotenki niin kovin tyydyttävä samaan aikaan. Ja kyllä se mun mielestä antaa sellaista tietoa, mitä ei haastattelulla saa. Ei voida olettaa, että jokainen potilas, varsinkin jos sairaudentuntokin on puutteellinen, osaisi mitenkään kuvata sanallisesti jokaista persoonallisuutensa piirrettä. Vaan voi tokkiinsa, olipa tää nyt off-topic indeed...

Flunssassa sitä jotenkin irtaantuu realiteeteista. Korvat on lukossa eikä kuule mitään, nenä on tukossa eikä haista mitään ja silmätki vuotaa tai niitä kuumottaa niin ei piirry teräväpiirto kankaalle niin kuin tavallisesti. Sitä jää ihan omaan kuplaansa. Eikä se kovin iloinen kupla oo, ei mikään vaaleanpunainen unelma. Sairaana myös jotenkin ehkä sen menetetyn energian vuoksi tulee jotenkin niin alavireinen olo. Ihan kuin elämässä ei ois mitään toivoa jäljellä, tulevaisuutta ei ole. Tämmöset oman mielen aallonpohjat on ihan mielenkiintoisia. Sitä velloo siinä tunteessa, kunnes sen tajuaa ja sitä alkaa tutkailla itseään itsensä ulkopuolelta. Yrittää ottaa objektiivista silmää omaan elämäänsä. Mullahan menee ihan loistavasti, jos nyt ihan tarkkoja oltas. Jätte fint! Mä niinku rokkaan, ja silleen. Mut ei tää mitään ihanaa luisteluakaan oo.

Tällä hetkellä eniten painaa rahatilanne. Tartten töitä tai tästä tulee aika kuiva kesä. Kesä, jonka melkein jokaiselle viikonlopulle on jo jotain suunnitelmaa. Huikeeta! Mutta millä mä tän iloittelun maksan?

Ottaisin teille kuvan tuosta jäätävästä nenäliinavuoresta, mutta sen jälkeen menis varmaan kaikki lukijat. Blogin itsemurha. Hmm, mielenkiintoinen ajatus...

Lähenki tästä eiliseltä jääneen pihviaterian kautta katteleen naapuriin jäkistä.

Haluan huomauttaa ja merkitä tämän suureen lokikirjaan, että treeniblogeista poiketen en uikuttanut menetetyistä treenipäivistä. Kiitän. Over and out.

Kuusamo, äitienpäiväversio

Tein yllätysiskun äitille, ja ilmestyin varoittamatta Kuusamoon. Porukat ei ollu kotona kun menin sisään, ja kun ne alkoi saapua kotiin annoin kissan mennä niitä olkkariin vastaan. Yllätys on onnistunut, kun äiti meni ihan sekaisin ja luuli hallusinoivansa ennen kuin pääsi tilanteen tasalle. Varsin tuttu ilmapiiri siis, että hei vaan tyttö tuli kotikäynnille mielisairaalasta!

Löydöksiä Käylän Salesta, eli eräästä Kuusamon sivukylän kaupasta.
Tämmöstä täältä Jänkhältä!

Että voit siis tehdä letut joko veteen tai kaljaa,
se on niinku whatever kumpaan :D

Porukoilla käyminen on aina riski ruokavalion ja kuntoilun kannalta. Hommaan tulee aina muutamia muuttujia, kun joutuu niiden elämänrytmin ja tapojen mukaan luivimaan. Sitten taas se, että mennään mummolaan 50kilsan päähän keskustasta asettaa rajoitteensa salille pääsemiseksi. Äiti kuitenkin tietää tästä mun projektista, joten se olettikin, että minä syön jotain omia pöperöitä. Silti tässä on vähän väännetty, että mikä on mun tapa tehdä ja mikä ois sen mielestä toimivaa.

Kaiffariiiit!

Ensin sillä meni sormi suuhun ja hiki puski pintaan, kun tarvitsin tosi montaa erilaista rasiaa ja kippoa ylimääräiselle ruualle ja smoothielle jne ja ne oli jossain vaikeassa paikassa kaikki. Yritän aina matkustella minimivarustuksella, joten rakentelin tässä samalla kotosalle semmoista minibodarin sivutoimipistettä.

Jauhelihat mulle ja seitit kissalle

Seuraavaksi äitiä hämmensi, että miksi minä syön päivän ruokani ihan päinvastaisessa järjestyksessä. Aamulla jauhelihat eli oikea ateria, ja illalla sitten kaurahiutaleet. Ties kuinka monta kertaa se kysyi, että enkö muka nyt ihan aikuisten oikeasti aio syödä aamupuuroa. Kuuluuhan se siihen meidän toiseen ruokavalioon, lihaksen kasvatukseen, mutta mä meen vielä tällä rasvanpolttolinjalla, joten tällä kertaa puurot jää nyt odottamaan iltaa. Äiti laittoi sitten aamulla paistumaan mulle jauhelihat, ja salilta tultuani se oli keittänyt bataatit. Olin jo edellisenä päivänä herkutellut lehtipihveillä ja sitä oli vielä jäljellä. Nam nam nam! Siinä se äiti ihmetteli ekan kerran, että tämähän on yhtä kokkausta koko ajan ja taasko minä syön, kun vastahan se aamupala meni! Hirveellä kiireellä piti syödä, kun niillä on aina niin kauhee kiire päästä lähtemään mummolaan/mökille, tuntu että vatsahaavahan siinä tulee ku salilta tultaessa jo vartin sisään mättää isoa ateriaa.

Lehtipihvi, NOMS!!!

Pistin äitin puristelemaan mun habaa. Siitä se sitten ihan vakuuttui ja kokeili monta kertaa oliko se oikeesti ja varmasti olemassa. Sellainen pieni haittapuoli, että kun menetän mun pienen ja heiveröisen tytön statuksen, joudun osallistumaan kaikkeen raadantaan "koska on habaa". Eli halkoliiteri kutsuu. Äitin ja iskän mielestä se on sitä tosi bodaamista. Sit taas toisaalta, heh, lihaksen kasvattajan pitäisi pidättäytyä moisesta että lihas saa levätä. Sit taas toisaalta, eihän niitä lihaksia vitriiniin olla tekemässä. Iskäki innostu siinä jutustelun tuoksinassa ja paitaa vaihtaessaan tallusteli keittiöön yläosattomana pullistelemaan. Todettiin yksissä tuumin, että hyvä bulkki on ollut päällä ja tuosta sitten vaan läkeä muuttamaan lihakseksi. Tosipuheessa, olisi aika jees jos noi vanhukset jotain lihastyötä tekis, sellaista suunnitellun kuntouttavaa, etteivät ihan veltostu tai ettei olisi koko ajan joku paikka remontissa.

Mummolassa katottiin Viidakon Tähtöset oikein kolmen sukupolven naisten voimin, ja me kaikki fanitetaan Nikoa. Se on vaan niin huippu, ne sen letkautukset! Koko ohjelma on just niin hyväntuulisen aivoton, että se on jopa loistava :) Mulla on tapana usein katsoakin telkusta lähinnä aivotonta matskua, ja oon sitä sillä puolustellu, että ei vaan mitenkään jaksa enää koko päivän fiksuna olemisen jälkeen ajatella enää kotona yhtään mitään. Aivot vaan narikkaan, pois haittaamasta!



BB-Nikolla on muuten kans blogi. Tajusin sen tässä muutama minuutti sitten. http://nikojuhanisaarinen.blogspot.fi/








Mummossa esiintyi orastavia aineksia kehonrakentajaksi. Kiinnostus Fastin Puddingia kohtaan oli sisäsyntyisen kiihkeää. Olin jättänyt  Pudding-pussin keittiön pyödälle ja se palasi uudestaan ja uudestaan ihmettelemään mitä se oikein on. Sit mun piti tehdä sille sitä, mut malttamattomana se ehti nykästä omat marjakiisselit ennen ku tuli iltapalan aika. Annoin sen maistaa sitten omastani, ja kommentointi meni kutakuinkin näin: "Hyi, onpa tämä pahhaa!" "Vaan ootappa nyt, annahan lissää ku se meni niin äkkiä." "Joo, tähänhän sulla pittää minulle resepti jättää ni minäki saan sitten tämmösiä syyä!" "Mistä näitä saapi, eikö löydy Käylän Salesta?"

Mummon kanssa tehtiin proteiinivaahtoa!

Aiemmin mä olin tehny monen päivän kana-ateriat valmiiksi, ja sen kimppuunhan se iski sitten samantien. Sanoi, että halusi maistaa, ja nykäsi kipollisen. Sitäki kiinnostaa, että mitä mä oikein puuhaan, näin se muotoili tätä mun meininkiä mielessään: "Miksikä sinun pittää omat ruuat tehhä? Onko sulla se laktoosi-intoleranssi, se pierutauti?" Eiiiiii, voi mummo :D

Sitten tulikin paras:
Mummo: "Otatko sinä ahvenfileitä?"
Minä: "No on mulla noi kanat mut voisin mä ottaa."
Mummo: "No parempi jos et ota, ku ei niitä oo kovin montaa." Ouuuh, Buuuuuurrrnnn!! :D

Hmm, kanat tuloillaan.

Aamiaisellakin se nappasi multa tomaattia. En oo tainnu missään treeniblogissa aiemmin törmätä ruokasotaan oman mummon kanssa. Yleensä sitä ruokaa, mitä bodari syö, ei kukaan katso kahta kertaa himoiten. Onneksi en harrasta ruokavaakaa, ois muuten saattanut siinä tomaatinkin kohdalla käydä mielessä, että mitähän tuo palanen paino, oisko ollu 27grammaa, ja millähän mä nyt korvaan nämä puuttuneet grammat? Aamiaisjauhelihojakin se mummelini oli ottamassa, mutta sitten se sitä hetken mietti, että ei tuo kyllä taida olla hyvvää, en minä otakaan. Et niinku joku roti silläkin on :D

Lauantai oli kuulemma hellepäivä. Näkymät olikin tosi biitsikeliset Kuusamossa aamulla.
Helteet on yliarvostettuja...

Kuusamossa voisin vetää tän ituhippeilyn oikein uusiin sfääreihin. Omassa maassa voisi kasvattaa kaikki kotimaiset kasvikset, ja monia me kasvatetaankin. Metsästä saisi kaikki marjat, ja pihalta mansikat ja vatut. Nyttenkin saa, mutta ei ole omassa kämpässä Kuopiossa tarpeeksi tilaa niille. Lihatkin voisi varmasti kohtuu vähällä vaivalla käydä suoraan jostain maatilalta, tai tehdä niin kuin äiti ja iskä ja käydä hakemassa poroa suoraan teurastamolta. Luontaiskaupasta löytyy settiä ja netti on rantautunut Kuusamoonkin.

Puddingia koko perheelle

Tätä kirjoittaessani oon jo takaisin Kuopiossa. Selvisin äitienpäivästä hengistä, mikä on varsin hämmentävää jopa. Kiitoksena onnistuneesta lomasta sain sitten nuhaflunssan. Että kiva. Se tuli ihan tyhjästä ilmasta, olin ollut mummolassa koko tuon ajan ja kukaan siellä ei sairastanut mitään. Sen pitäis olla jokin laki, että jos sairastuu äkillisesti sen pitäisi johtua siitä, että on vaihdellut kuumia kielareita jonkin hottiksen kanssa, jolla oli (piilevästi, of course) nuha. Mutta ei. Nyt onkin sitten kaiken matkustelun ja niistelyn jäljiltä tosi raihnainen olo, ja kämppäki oli tosi surkeessa kunnossa, enkä jaksanu sillekään asialle mitään tehdä. Huoh. Huomenna reippaana töihin... Pottu, kissa, jäi Kuusamoon kesälomalle, mulla on niin paljon menoja tulossa, että sille olisi koko ajan etsittävä hoitajaa ja toisaalta sillä on parempi olla mun porukoilla, missä pääsee myös ulos ja palvelu on muutenkin parempaa. Ei sitä raskisi pitää koko kesää jossain kaupunkiyksiössä. Mutta ikävä on :(

Eksistentiaalinen kriisini tässä syvenee, pitäisi töitä löytää... Vaan eipä synkistellä, kiva oli pieni loma :)

Leikki-ikä on koko ikä

Kun alkaa tankotanssia, sitä löytää jonkun yhteyden siihen omaan sisäiseen apinaan ja sisäiseen lapseen siinä samalla. Tankotanssijoille on hyvin tyypillistä roikkua milloin missäkin ja aikuisiällä tehdään come back lasten leikkikentille. Itse olin lapsenmielinen jo ennen tankotanssiharrastusta, mutta nyt se vaan voi ilmentyä myös tuolla apinoilla paljon kirjavammin, kun on enemmän taitoa toteuttaa sitä mitä moninaisemmissa paikoissa.

Esimerkiksi lasten touhutornissa.

Selvästikään tuota rakennelmaa ei oltu suunniteltu tankotanssijoita varten, koska nuo pehmusteet tukipilarien ympärillä oli tosi paksut ja ne liikkui, sekä niissä kiinni oleva verkko sattui sormiin.  Palautetta insinöörille.

Kuusamon reissullani menin testaamaan Rukan kuntosalin. Tälleen sesongin ollessa jo lopuillaan sain kunnian olla ainoa kuntoilija. Itse sali on täynnä ilmanpainelaitteita, mutta vapaissa painoissa löytyi onneksi se, mitä tarvitsinkin. En ollut aikaisemmin käynyt Rukalla salilla, ja se maksaakin 8e, joten täysin yllätyksenä tuli se näky vastaan, mikä ensimmäisenä kiinnitti huomioni. Kolmikerroksinen lasten touhutalo! Wou! Heti siinä kohtaa innostuin. Ja tunsin, että salilla käyminen saattaa ehkä tällä kertaa jäädä vähän sivubisnekseksi.

Tässä lattiassa on muuten asia, joka ajaa OCD:sta kärsivän ihmisen hulluksi:
nimittäin tuo yksi ruutu on epäsymmetrinen ollessaan poikkeuksellisesti sininen...

Aina, kun olen salilla yksin ja fiilis on katossa, käytän palautusajat sarjojen välissä jammailemiseen. Tällä kertaa siitä jamittelusta ei tullut millään loppua. Kuvasin myös paljon tekemistäni, kun kerrankin ei tarvinnut varoa kanssakuntoilijoita.

Tässäpä treenivideo aiheesta:

Kohtalaisen kieli poskessa oleva video, jos en sanoisi. Musiikkivideo kuntosalilta. Pälläilyasteikolla korkealla. Ei kovin tyylikäs, eikä sisällä mitään maata mullistavaa, mut mulla oli hauskaa, sekä kun kuvasin, että kun editoin :) Tankoilijan näkökulmasta koko maailma on leikkikenttä, ja se mielikuvituksen käyttö ja hyvä fiilis toivottavasti välittyy tuostakin videosta :)

Aikaa vierähti yhteensä varmaan yli parisen tuntia tuolla reissulla. En malttanut millään siirtyä siihen varsinaiseen salitreeniin, kun tuo leikkiminen vei niin mukanaan. Oli vaan niin törkeen hauskaa koko ajan! Ois tosi kiva, jos saisi tuon ison tilan siirrettyä mukanani, sillä uskalsin tehdä asioita, mitä en normaalisti tee, koska lattia oli tavanomaista pehmeämpi.

Mummolasta Rukalle on matkaa 25kilsaa, eli ei paha verrattuna matkaan Kuusamon keskustaan. Kaupungissa salin valintaan vaikuttaa sen läheisyys, ja motivaatio esim aamusalille lähtemiseen on hankalampi kasata jos salille on vaikea mennä. Kaupungissa joku kilometrikin voi tuntua pitkältä, sitten taas tällä kertaa tuo 25 ei tuntunut missään. Ajelin mummon Micralla ihan tyytyväisenä. Tässä voi vaikuttaa myös kuusamolaismentaliteetti, eli syrjäkylillä oltaessa se on ihan normisettiä, että matkaa kertyy, siitä ei käy edes mielessä alkaa naputtaa. Autosta olisikin paljon iloa, voisin alkaa käydä Kuopiossa just sillä salilla missä on parasta olla, eikä tyytyä vaan siihen mikä on saavutettavissa.

 Käsilläseisonta on asia, minkä haluan ehdottomasti oppia. Tällä hetkellä se on vielä sillä tasolla, että pelkään niskoilleni tulemista, ja se estää mun kunnollisen treenaamisen.

En hirveästi ole harrastanut tuota itseni kuvailua salilla. Siis tuota itseni kuvailua iPhonella peilin kautta. Musta tuntuu, että pitäs olla jotain pointtia siinä mitä kuvaa. Toisaalta pitäs ehkä totutella ajatukseen, että se pointti on siinä, että saa blogiin kuvamateriaalia :D

Uuden vuoden lupaus spagaatista on varmaan vielä ihan yhtä jumissa kuin tähänkin asti, mutta jotenkin ihmeellisesti pystyn kuitenkin kiskomaan jalkaani ylemmäs ja suoremmaksi kuin mitä ennen. Teenkö sen sitten puhtaasti vaan voimakkaammilla lihaksilla, vai voisiko se liikkuvuus sittenkin olla kohentunut? Oli miten oli, mutta näihin kahden alemman kuvan asentoihin en olisi vielä muutama kuukausi takaperin päässyt. Niissäkin on vielä paljon matkaa suoraan yläjalkaan, mutta omaksi edistyksemisekseni tämä on jo huomattavaa.

Ainoaksi miinukseksi tältä salikerralta mainitsen sen, että yläkerran kauppakeskus Kumpareen Subway ei ollut auki, ja saattaisi nälkä tulla sen aukeamista odotellessa kun se seuraavan kerran aukeaa lokakuussa. En oo subilla käyny pitkään aikaan, ja olin ajatellut että voisin siinä vähän chiitata ja ottaa salin jälkeistä hiilaria. Mutta ei siis väkisellä, tällä kertaa.

Kauheen pimeä kuva, mutta mielestäni varmaan Suomen siistein ja
parhaimmalla paikalla oleva Subway, näköalaakin monta kymmentä kilomtriä.

Samaan hintaan olisi päässyt myös saunaan, ja olin kaiken tuon salilla tanssimisen jäljiltä niin hiestä märkä, että olisin sinne tosi kovasti halunnut. Pyyhettä ei vaan ollut mukana, ja vuokraaminen olisi ollut 3e. Harkitsin jo, että mitäs jos vaan pyyhin itteni miljoonaan käsipaperiin, mutta jätin sitten maailman metsät kuitenkin raiskaamatta. Siinä olisi moni puu itkenyt katkeraa tervaa.

Saispa lisää tämmösiä salipäiviä, ai että sentäs ^^

Biosigu 4 ja puolapuut

Sunnuntaina oli taas väliaikakatsaus. Etukäteen olin sitä mieltä, että tää kuukausi on vedetty ihan putkeen, mutta harmittelin sitä, miten se ei ehkä näy kun tuo vappu oli tässä niin likellä aiheuttamassa pullotusta. Niinhän siinä vähän kävi.

Pohkeet ei oo vieläkään toipuneet ja ne on niin hidasta sorttia, että taitaa kestääkin aikansa ennen kuin ne taas tuntuu hyvältä. Mitäs muuta sitten. Lihas ja rasva oli pysynyt samana. Valmentaja selitti sitten jotain, että Biosignature mittaa rasvaprosentin ja lihasprosentin pääasiassa yläkropasta, ja noista esim takareiden pisteistä näkee, että rasvaa on palanut. Että tuo lihasprosentti ei pitäisi nyt täysin paikkaansa, samoin kuin ei rasvakaan. Perusnaisena sitä tietysti kattelee sitä miestä silleen, että siinähän selittelet, missä on data :D Hänen silmänsä mukaan jenkkakahvat on myös silminnähden pienentyneet. Se nyt on ainakin fakta, että sen silmä on omaani kiltimpi ja armollisempi. (Enks ookki ärsyttävä naisvikisijä? :D)

Kirjottelen siitä sitten joskus lisää, mutta mä lopetin e-pillerit, muutama viikko sitten. Living on the edge, tai life on the wild side. Ekaa kertaa hormoonivapaana kymmeneen vuoteen. Se on varmasti selittävä tekijä miksi takareisi/perse on laskenut. Koska ne hormonit menee perseeseen. Ja tiiättekö mikä muu menee perseeseen? Viina. Siinäpä teille, arvon sidukkaa lipittävät naiset vähän kylmää faktaa. Siideri menee perseeseen. Ens mittauksessa ehkä minäkin saan esitellä viinapöhötöntä pyrstöä, tai ainaki aion siitä haaveilla.

Ruokavaliota hienosäädettiin ja naukkailen jatkossa työpaikkaruokalassa Sunwarriorit mikäli ruuan proteeinit jää heikoksi, niin kuin ne usein jää. Ehkä tän mittauksen myötä kirkastui se, että mun kroppa etenee hitaasti. Osasyy siihen on tuo kilpirauhanen. Mun tulee sen vuoksi syödä sitä hiilaria vähän enemmän, jottei vaaranneta kilpparia liialla rasituksella. Se taas tarkottaa sitä, että rasvanpoltto on hitaampaa. Voi jopa olla, että tuo työpaikkaruokailun satunnainen hiilari on kilpparille hyödyksi, mene ja tiedä, mietti valmentaja. Hiljaa hyvä tulee. Kysyin, niin on munkin mahdollista tämmösenä kilpparivammasena saavuttaa sama kunto kuin muillakin ihmisillä, mutta mä vaan pääsen sinne hitaammin.

Vähän mä ihmettelen tuota ettei yläkroppakaan näyttänyt lihaksen kasvua. Kun oma havainto on se, että haba ei koskaan oo ollu näin pullea. Siis mahtuu se vielä kasvamaan vaikka kuinka, mut mun mielestä se on kehittynyt. Yläkropasta julkean jo laittaa jotain kuvaa. Nää ei oo kyllä ihan yks yhteen, ekassa on selkeesti kivempi valaistuski. Asennotki on vähän hutaistut.

Helmikuu

Huhtikuu

Mut joo, ohan mulle olkapäät ilmestyny :) Ihon väri on kyllä pysynyt samana, vaikka tuossa ekassa kuvassa näytänki paljon paremmalta, tolleen keinovalossa.

Tänään kävin tekemässä ekan treenin uudesta "yksjakoisesta" ohjelmasta, jossa on 4 eri treeniä. Olin tosiaan lauantaina ulkona, en juonut mitään mutta jaksoin tanssia sinne neljään asti. Unirymit meni jälleen perseelleen, joten ei hirveästi tuntunut siltä, että olisi sitä voimaa ollut salilla mistä ottaa. Sitten oli vielä jotenki tosi pöhöttönyt olo. Rankka viikko ja eilenki vielä söin muutaman syntihiilarin pois kaapista, kun oli pilaantumaan menossa ja pöh pöh, söin muutaman lettusen ruokalassa. Siis vapaasti otettavissa oleva ruoka, voi hitto miten hankala siitä on henkisesti ottaa etäisyyttä. Samoin ku kahvipöydällä olevaan karkkiin, vaikken mä sitä montaa söisikään niin on se vaan jännä miten se käsi käy siinä kipossa kuitenki. Ihan tavan vuoksi, ehkä. Mutta joo, pieniä asioitahan nämä kuitenki on, loppupeleissä.

Treenikoulu oli myös sunnuntaina, voisin kuvata joskus miten paljon vammaistukia mulle otettiin käyttöön että pääsisin syväkyykkyyn. Voi lettas sentään :D Oltiin aika siistillä salilla Iisalmessa, semmoisessa 20000 ihmisen pommisuojassa, jossa on pienehkö sali. Sellainen bodymekka, missä mikään ei ole kaunista mut kaikki on optimaalisen toimivaa. Ah! Ikävä Jyväskylän pientä saliani, jälleen, ja sekin on pommisuojassa. Aloin miettiä, että voisin ottaa jäsenyyden täällä Kuopiossakin johonkin pommisuojasaliin. Se vois olla aika jees :)

Tämän päivän havainto oli sekin, että treenivaatteilla on paljon merkitystä fiilikseen. Oli semmoiset housut jalassa, jotka puristi epäesteettisesti vatsalta. Hatutti tehdä takareisiä koukistuslaitteessa kun jouduin kattomaan sitä vatsaani siinä samalla. Damn, miten sitä onki niin mielialat välissä herkkänä tämmösille. Ärsyttävää olla näin herkkähipiäinen, kun sitten taas tankoilu ja ikääntyminen on tuonu sitä itseluottamusta sen verran kivasti, että ei oo mikään ongelma rillutella vähissä vaatteissa muiden edessä. Mutta meillä kaikilla on omat heikot pisteet ja mä en jaksais katella niitä omiani, haluisin jo nähä (itsekin) miten ne sulaa pois. Away! *taas tämmönen päivä, excuse me...*

Työpaikan kuntosalilla hyödynsin ekaa kertaa puolapuita. Ajattelin opetella Ayshan ittekseni niiden avulla. Kokeilin tehdä makustelustani giffin, ajattelin että se ois kätsympää kuin rullailla tavaraa youtuben kautta. Kaikkea saa kokeilla :D Oottehan kaikki jo nähneet Oona Kivelän hullun treenivideon? Tiesin puolapuiden potentiaalista jo ennen sitä videota, mut sen myötä suurempi yleisökin on herännyt niiden hienoudelle :)

Tuohon nähden oma tekeminen on tietysti kovin hapuilevaa, mut ei se mitään, oli kivaa :) Pääasia, että yrittää, ja vastahan tuota ekan kerran kokeilin.
Enkä muuten yhtään tiiä osasinko tehä tuon giffin oikein, palaan asiaan jos se meni jotenkin väärin, koska tänään ei jaksa perehtyä tuohon giffien psykologiaan enää tämän enempää..
. Voi olla, että sitä joutuu klikkaamaan, että se lähtee liikkeelle, jos se ei liiku... Yllättävän hankalaa oli, mokomaki!

Kiipeämistä makustelemaan käsien varassa olemista

Iguana Mount, vai mikä onkaan riipunta