Crossfit neitsyys menetetty

CrossFit-neitsyys meni maaliskuussa, tässäpä ajatustani lajista :)

Crossfittiä harrastaa jokunen tuntemani suomitankoilija, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Jamille Deville, joka tuntuu supervahvalta instapostaustensa perusteella.

Pole and Crossfit together make my life bigger, more colourful. Together they bring out the best in me. And I love discovering ways of combining the two. Here's one! http://instagram.com/p/y-tlMJO9Z8/
Posted by Jamilla Deville on Wednesday, 11 February 2015

Joskus aikaa sitten sanoin, että pitäisi testata, millaista se paljon hypetetty CrossFit oikeasti on. Median kautta saatu mielikuva on sellaisesta superihmisten himotreenistä, jonka varjopuolena kuulee suurista loukkaantumislukemista ja kisataltioinneissakin näkyvät ei-niin-puhtaat tekniikat painonnostossa. Ja kippileuat, nuo ortopedin palkkapussin lihottajat. Kunnon akateemisena ihmisenä näitä mielikuvia piti tietysti lähteä testaamaan, ja ollakseen reilu testi, paikan päälle pitää mennä avoimin mielin ja antaa testille aikaa: kävin kuukauden aloituskurssin ja kuukauden normijäsenyyttä. Itselläni taustamotiivina oli saada repäistyä itseni aivan kunnolla liikkumaan ja yleiskunto koholle, sekä testata olisiko Crossfitin intensiivisillä treeneillä vaikutusta jääräpäiseen rasvaan.

En muista milloin viimeksi olisin jotain liikuntalajia näin intensiivisesti pohtinut ja ajatuksia herättänyt. Parin ekan viikon aikana prosessoin tätä myös unissani. Tykkään lajin lähtöajatuksesta, toisaalta joku siinä samalla myös kovasti ärsyttää, ja tätä ristiriitaa kimpoilin sitten mielessäni: tykkään ja en tykkää.

Kurssin alkumetreillä oli luulot pois-fiilis. Kuntotestinä toiminut loppujumppa tuntui ihan kuolemalta. Siinä oli muistaakseni 200m juoksua alussa ja lopussa, ojentajapunnerruksia, rengassoutua ja kyykkyä. Juoksu osoitti, että huh, oonpa mä huonossa kunnossa... Ekan kuukauden aikana vähä pelotti mennä tunneille, että onko nyt se kerta, kun en kerta kaikkiaan selviä. Tämä lienee se tunne, minkä osa kokee motivoivaksi, että koet ylittäneesi itsesi ja saat pystyvyyden kokemuksia. Mä taas mietin, että monestikko itsensä täytyy ylittää? Onko 4 kertaa viikossa hyvä määrä? Vai riittääkö kerran viikossa? Tai kenties kerran kuussa? Täytyykö itsensä ylittämisen tuntua aivan kuolemalta, vai voiko itsensä ylittää muillakin tavoin?

Crossfitiä pidetään jollain tapaa kuin kulttina, ja sen kannattajista löytyy varsin fanaattistakin väkeä joille crossfit on ratkaisu kaikkeen ja parasta kaikkeen ja kaikille. Jos nyt tökerösti kärjistää sen lajista syntyneen mielikuvan. Todellisuudessa periaatteessa sain kiinni siitä, että tuossa on totuuttakin. Salilla oli yllättävän tavallista porukkaa laajalta ikäjakaumalta. Silmiin pisti myös monen naisen isot etureidet, eli jokunen etukyykky on vissiin tehty :D Mikä on toisaalta vähän heikko juttu, oma tarkoitukseni ei ole hankaloittaa ilmalajien harrastamista enää yhtään enempää keräämällä massaa alavartaloon, sitä kun on jo riittämiin.

Maineensa kanssa crossfit on välissä vähän niin ja näin.

Salilla on tosi hyvä yhteishenki, minkä näen oikeastaan välttämättömyydeksi. Tosi rankkaa ryhmässä tehtävää treeniä, jossa syntyy väkisinkin ryhmäpaine ja myös kilpailuasetelma, ei voi mitenkään pitkäjänteisesti tehdä, jos tuntuisi ympärillä olevan epämiellyttäviä ihmisiä.

Välissä treenit oli just hyviä, välissä liiankin rankkoja siihen nähden, mikä on oma kuntoni ja millä tasolla yritän kilpparini vuoksi pysyä. Kaiken pystyi asemoimaan omaan taitotasoon nähden skaalaamalla, esimerkiksi jos ei jaksa punnertaa suorin jaloin, voi tehdä polviltaan tai laatikkoa vasten. Tekniikat opetettiin mielestäni tosi hyvin. Ongelmalliseksi koin kuitenkin sen, että välillä sitten loppujumpassa toistoja oli niin monta ja nopeaan tahtiin, että vaikka miten olisi skaalannut omalle tasolle, ei vaan enää väsymyksen jälkeen kyennyt tekemään hyvällä tekniikalla. Varsinkaan niitä itselleni hankalia juttuja kuten kyykkyä. Tästä seurasi joitain krempan tuntemuksia säären sivuille ja lonkkaan ja välillä jonnekin muuallekin. Oon nyt käynyt hierottavana ja kiropraktikolla oikomassa itseäni tämän jäljiltä, ja ammattilaisilla, jotka näkee eri lajien harrastajia, tuntuu olevan varsin huolestunut näkemys Crossfitistä, kun sitä tavikset tekee.

Lajin ideologiaan ymmärtääkseni kuuluu, että harjoitellaan toimintakuntoisena pysymistä väsymyksestä huolimatta. Tämä ajatus jätti minut vähän kylmäksi. Mielestäni ei missään nimessä pitäisi tehdä enää yhtään toistoa sen jälkeen, kun tekniikka ei enää pysy. Minä treenaan niitäkin kyykkyjä arkielämääni varten, enkä halua aiheuttaa itselleni kolotuksia ja sitä kautta heikentää omaa toimintakykyäni.

Kippileukojen taustalle paljastui ajatus niiden nopeudesta suorittaa, että ne olisi periaatteessa aerobisia ja haastaisivat enemmän koko kehoa, eikä vain käsiosastoa, kuten normileuka. Tästä olen kyllä jyrkästi eri mieltä, normileuanveto on kokovartaloliike ja erittäin raskas. Kippaamalla ohitetaan paljolti mm lavan nosto. Ja ei ole mitään syytä heittää itseään myöskään muscle uppiin, sinne kyllä päästään sitten kun on sen aika. Heiluriliike ei ole sinänsä vaarallinen, jos on tarpeeksi vahva, että osaa tulla sieltä hallitusti alas. Mutta sitä kun eivät kaikki ole, mutta silti sinne pystytään itsensä heilauttamaan. En ymmärrä sitä kombinaatiota, että tehdään riskialttiimpi liike, joka kehittää vähemmän kuin sen alkuperäinen versio normileuka.

Kahden kuukauden testaamisen jälkeen mielikuvani crossfitistä oli positiivinen, parempi kuin ennen testiäni, mutta samaan aikaan totesin, ettei se ehkä ole omalle persoonalleni sopiva laji. Suurin osa crossfitin loppujumpista perustuu aikaa vastaan tekemiseen, ja se motivoi minua huonosti. Oon turhan leppoisa ja toisaalta hahmotan ehkä sen treenin merkityksen elämänmittaisessa kokonaisuudessa turhankin hyvin, jolloin mulle tulee jo sen aikana tunne, ettei sillä ole yhtään mitään merkitystä menikö siihen minuutti vai kaksi kauemmin. Kuvatakseni ajatusmaailmaani olin vähän semmoinen, että jos ohjaaja huutaa vieressä "vauhtia vauhtia!" niin minä ajattelen päässäni, että "joo, tullaan ku tullaan, eihän tässä kiire oo" :D Tykkään enemmän tehdä rauhassa ja omaan tahtiin, kuin husertaa vauhdilla. HIIT-treenit sitten erikseen, ja nekin järkevämmilä toistomäärillä.
Ryhmäpaine tuo itselleni hieman ahdistusta enemmän kuin tsemppiä, enkä toivo siihen ympärille ketään hääräämään silloin kun itselläni on hirveä tuska päällä. Voin hyvin kuvitella cf-treenien olevan joillekin sellaista itsetunnon testaamista, että mitenkä sijoitut suhteessa muihin. Toisaalta niin kilpailuhenkiselle ihmiselle laji ei välttämättä sovikaan, jos ei siedä sitä, ettei voi olla aina paras.

Sitten ihan lopulliseksi syyksi sille, etten jatkanut, muodostui Crossfitin omistautuneisuus. Cf on kuitenkin laji, jota tyypillisemmin harrastetaan varsin eksklusiivisesti ja haluten kehittyä juuri siinä. Treeneissä käymisen tavoitteena pidettiin 5-6 kertaa viikossa, ja se ei vaan missään nimessä käy itselleni monestakin syystä, ei terveydellisesti eikä myöskään siksi, että cf olisi itselleni oheistreeniä ja intohimotreenit jossain muualla, ja siihen varsinaiseen intohimoon täytyy jäädä aikaa, energiaa ja rahaa. Cf näyttäytyi lajina, jota harrastetaan 100% tai ei ollenkaan. Rahallisestikaan ei ole kannattavaa maksaa täyttä jäsenyyttä käydäkseen kuitenkin vain silloin tällöin, ja kertakortteja ei ole. Huomasin myös olevani aivan eri filosofialla liikenteessä kuin mitä lajin harrastaminen vaatisi: En välittänyt kehittyä hyväksi crossfitissä, vaan halusin siitä oheisetuja muihin lajeihin.

Cf on monipuolista, mutta siihen kuten muihinkin lajeihin tulee suhtautua realistisesti: ei se sellainen kuningaslaji ole kuin mitä se antaa itsestään ymmärtää. Jos etsit hyvää kuntoilua ja sulla on ihan ok terveys ja kuntopohja, että pystyt kiristämään treenivauhtiasi nykyisestä, niin tämä voi olla sun laji. Mutta jos mielessä on jokin tietty kehittymisen muoto, kuten lisää massaa/lisää voimaa/lisää kestävyyttä/oppia joku muu kuin painonnostotaito/tietynlaisen kehon muokkaus, niin silloin parasta lienee hankkia joku saliohjelma joka keskittyy sitten vain siihen, tai hyväksyä, että se kehittyy haluamaasi pisteeseen cf ohella jos on kehittyäkseen. Cf kehittää kaikkia ominaisuuksia yhtä aikaa, mikä on aina kompromissi maksimaalisen kehityksen osalta. Omasta mielestäni parasta olisi tehdä aina yhtä ominaisuutta kerrallaan, keskittyä joku kuukausi vaikka voimaan, toinen kestävyyteen, ei suinkaan sekaisin yhtä aikaa. Mutta siis koska et voi treenejä itse räätälöidä, niin laji sopii mielestäni parhaiten jos hakee yleiskuntoa. Esimerkiksi jos sulla on alla esimerkiksi pitkän matkan juoksutaitoa, etkä halua sitä menettää, niin joudut treenaaman sitä erikseen kuitenkin, cf ei sitä ylläpidä, voi kai jopa haitata, maratooneja kun ei yleensä juokse lihaskimput.

Painonnostojuttuja opeteltiin, mutta huomasin kaksi asiaa. 1: suurin osa niistä ei kiinnosta mua ja 2: en koe olevani niihin vielä muutenkaan valmis.

Olen kyllä tyytyväinen kun lähdin tähän touhuun. Liikuntakyvykkyys palasi ja olo on jokseenkin jäntevä, mitä nyt vähän jostain kolottaa ja kiristää. Rasva ei palanut, mitä olisin kyllä toivonut, vaan eipä se omalla kohdallani taaskaan yllätä. Käteen jäi kiva nivaska treenimuotoja. Saatan joskus salilla tehdä haamutreeninä jotain cf loppujumppia, treenikombot kun näkee nettisivuilta. Samoin kuka tahansa hyötyy kyllä yksittäisistä cf-vaikutteisista liikkeistä, jos ei kykene kokonaisiin treeneihin lähteä. Yksittäisiä voi käyttää hyvin vaikka ihan kuntoutukseenkin, kun jättää ne ajan kanssa tuhottomilla toistoilla tehtävät treenit pois.

Jos CF kiinnostaa, niin käy ihmeessä starttikurssi ja testaa miltä tuntuu. Yleiskunto kohoaa, painonnostotaidot kehittyy, lihaksisto kohenee ja opit uusia juttuja, sekä saat aina tsemppaavaa ohjausta ja todnäk tutustut uusiin ihmisiin. Saat myös varmasti nipistettyä itsestäsi kaiken irti.